Epäonnisen karhujahdin jälkeen helmikuussa 1895 I. K. Inha ja taiteilija Pekka Halonen saivat reessä hevoskyydin Suistamoon, jossa mylläri Pekkinen vieraanvaraisesti luovutti pienoisen kamarinsa matkamiesten yösijaksi. Kamarin runsas lämpö pehmitti pian tuiman pakkasen rekimatkalla kangistamat miehet.
”Tuskin oli emäntä saanut vuoteet kuntoon, niin jo kallistuimme kumoon ja vaivuimme päivän seikkailuitten päälle sitkeään uneen.”
Kukko lienee laulanut toista kertaa, kun alkoi tuvasta kuulua hiljaista kaahimista. Joku raotti kamarimme ovea, ja samalla alkoi ohuen lautaseinän takaa kuulua hiljaista helinää, vienoa kantelen hyminää, joka pian selkeni vilkkaaksi käänteleiväksi säveleksi. Tuota vähän kuunneltuamme, täytyi lähteä soittoa perämään, vedimme vaatetta sääriin ja astuimme pirtiin. Oven takana istui ystävällisesti hymyilevä Iivana Shemeikka, kantele polvillaan, tervehti herttaisesti ja lausui tulleensa ”poigasia soitolla herättämään”.
Olimme liikutettuja. Se oli ystävyyden osoitus, jonka hienous oli meille täydellinen yllätys. Tupa oli jo siivottu, kahvipannu porisi tulella kuurattuna, äsken paahdetun kahvintuoksu kierteli vielä huometta.
Pyysimme Shemeikkaa jatkamaan soittoaan. Hän kantoi kanteleen pöydälle, jotta se paremmin kaikuisi. ”Sormin Iivana soitti, kielin kandelvo pagisi”, käyttääkseni vanhan runosäkeen sanoja. Kieliä siinä ei ollut monta, mutta sitä ihmeellisempää oli, miten rikkaita, eloisia, monikäänteisiä säveliä soittaja osasi niistä esiin loihtia.
Rattoisa mieliala vallitsi pirtissä Shemeikan soitellessa, kahvin tuoksuessa puhtaissa kupeissa, talvisen huomenen hitaasti sarastaessa, seestyneen taivaankannen värittyessä, ja omenankarvaisen, kultaisen aamun valuessa lumisen salon takaa taivaalle ja peltojen sinivarjoiselle hangelle.” (I. K. Inha, SM 3, s, 169 – 170)
”Taiteilija ei enää malttanut. Ennenkuin vielä viimeiset tähdet ovat sammuneet, hän jo kaivelee esiin väripotköjä ja pensseleitä, puristaa värejä peukalolaudalleen, sekoittelee niitä tärpätillä ja tuossa tuokiossa hän ikkunasta katsellen kankaalle tuhraa aamun kauniit värit ja taivaan ja hankien rajaan mäen päältä vanhat talot ja synkän kalmiston kuusineen.” (I. K. Inha SM 3 s. 170)
Taiteilija Pekka Halosen aamuista maisemakuvan maalaamista olen käsitellyt myös 19.2.2019 julkaistussa blogissani, ”Kontion kuulussa kodissa”.